Laastilamppu


Ihan hirmuisen ISO ja lämmin kiitos jokaiselle edelliseen kirjoitukseen kommentoineelle kuin myös sähköpostia lähettäneille myötätunnosta, osanotosta ja voimientoivotuksista, kovasti ovat liikuttaneet ja lämmittäneet mieltä♥ Kiitos♥

Jotenkin omituiselta tuntuu kirjoitella sitä mun tavallista diipadaapaa tässä tilanteessa mutta niin minä vain aion tehdä, kaikenlainen värkkääminen on mulle rakas harrastus,oikeastaan elämäntapa, kaikissa tilanteissa ja se on vaikeissakin elämäntilanteissa toiminut jonkunlaisena selviytymiskeinona, saa hetkeksi ajatuksia muualle niistä ikävistä asioista ja ajatuksista. Samoin bloggaaminen on mieluinen harrastus ja suotakoon se minulle että sitä jatkan tässäkin tilanteessa, jos joku pitää sitä omituisena niin minä puolestani suon sen heille, jokainen taaplaa tyylillään niinkuin sanotaan.


Edellinen tuunauspostaus koski saneerauslaastia ja ihan hirveän yllättäen niin koskee tämäkin, en tiedä mikä mua tuossa laastipinnassa niin kovasti viehättää etten malta olla kokeiluja tekemättä.Väri ja rouheus nyt ainakin, mun mielestä se jopa tuoksuu hyvälle vaikkei liene kamalan terveellistä sitä ole sen kummemmin nuuskimaan käydä.

Tässä ennen-kuva lampusta, lamppu on ostettu 80-luvun alussa lapsuudenkotini olohuoneeseen ja äitini keväisen muuton yhteydessä nappasin lampun itselleni ihan nostalgiasyistä, lamppu oli lapsena mielestäni ihan hirmuisen hieno, niin se vaan maku kuitenkin muuttuu että tuunaushommiin oli ryhdyttävä.


Hapsureunus pois, valkoista maalia sisäpintaan ja laastia ulkopintaan, siellä se nyt killuu kasarilamppu meidän olkkarissa ja tykkään kovasti.



 Tipan tippaa valoahan tuo lamppu ei ulkopinnastaan anna, en uhrannut asialle ajatustakaan ja pääsi yllättämään laastin valoa läpäisemätön olemus mutta ei se haittaa, minkä ihmeen takia valaisimen pitäisikään valaista? Ihan kivan valokehän lamppu antaa tuonne olkkarin päähän missä ei juuri valoa tarvita kun lähinnä päiväunipaikkana toimii.


 Nytkin on lampputuunaus työn alla mutta tällä kertaa ihan jotain muuta kuin laastia, saas nähdä mitä syntyy, lampun tiimoilta kirjoittelin tänään toisaalle tekstin jonka liitän tähänkin;

Tiedättekö sen tunteen kun saa niin huonon idean että sen pakko olla hyvä, suorastaan loistava? No tiedätte tai ette niin sellasen mä tänään sain spr:n kirpparilla, jäin kylläkin ihmettelemään kun olin kuulevinani myyjän päästävän helpotuksen huokauksen kun LÖYTÖNI kanssa poistuin,saatoinhan minä hieman höpötellä itsekseni lamppunurkkauksessa huonosta ideasta itseni kanssa kiistellen tai sitten oli myyjä vain helpottunut tuosta eroon päästessään?
No whatever, nääthän sä saman kuin minä, siis sen huonon hyvän loistavan idean, pliiis nääthän?


Ihan vielä en kuitenkaan lampusta kirjoittele, mikäli siitä nyt kuvauskelpoista saankaan, vaan ensi kerralla sitten kuvia Tampereen reissusta jonka tein pari viikkoa sitten ja jolla pääsin tapaamaan ison liudan ältsin kivoja bloginaisia (somemuijia oli tytön käyttämä ilmaisu) ja käymään vaikka ja missä, oli maalaistytön pää ihan pyörällä siinä menossa ja meiningissä.

Sitä ennen toivottelen sulle kivaa viikonloppua ja ihan pakko on kysyä, nääthän sä saman kuin minä, siis sen huonon hyvän loistavan idean, pliiis nääthän?


Kuin salama kirkkaalta taivaalta



Taakse jäänyt kesä on ollut minun, tyttären ja monen monen muun läheisen elämän raskainta aikaa,
rakas mieheni ja tytön rakastakin rakkaampi isä menehtyi alkukesällä ilman minkäänlaista  ennakkovaroitusta aivoverenvuotoon. Mun sanat eivät riitä kuvailemaan sitä menetyksen tuskaa, järkytystä, surua ja epäreiluuden tunnetta mitä niin minä, tyttö kuin kaikki muutkin läheiset tunnemme joten en edes yritä.

 Ensimmäiset viikot kuluivat kuin sumussa, muistikuvia noilta ensimmäisiltä viikoilta ei juurikaan ole ja muutenkin tuntuu että mieli annostelee tipoittain asian lopullisuuden tajuamista, jonkinlainen alkukantainen mielen suojareaktio kenties ja hyvä niin, mun elämän tärkein asia on tytär ja hänen selviytymisensä ja "läpiviemisensä" tästä valtavasta menetyksestä ja surusta joten mun romahtaminen tässä elämäntilanteessa ei ole vaihtoehto. En pidä itseäni erityisen vahvana ihmisenä, ennemminkin realistina, mutta elämäni aiemmat menetykset ja vastoinkäymiset, mittasuhteiltaan tosin paljon pienemmät kuin tämä, ovat todistaneet sen että aika monenlaisista asioista on mahdollista selviytyä ja siksi mulla on syytä uskoa, toivoa ja luottaa että tästäkin selvitään, ajan kanssa ja pikkuhiljaa. Suru tulee varmasti kulkemaan mukana aina mutta jossain vaiheessa toivottavasti osataan olla enemmän onnellisia siitä miten ihana mies, isä, poika, veli, ystävä, työkaveri jne. meillä oli eikä pelkästään surra sitä mitä meiltä meni, toki niistä hyvistä, onnellisista muistoista juttelen tytön kanssa päivittäin ja niitä onneksi riittää♥

Kaikissa aiemmissa elämäni vastoinkäymisissä olen käyttänyt selviytymiskeinoina joko positiivista elämänkatsomusta, vitut siitä-asennetta tai sitten sitä minkä ympärille tämäkin blogi on alunperin rakentunut, kaikenlaista värkkäämistä ja näpräämistä, ensimmäinen on nyt välillä kateissa, toista ei voi rakkaan ihmisen menetyksen yhteydessä käyttää joten kolmas keino, rakas harrastus on alkusumun jälkeen päässyt taas käyttöön ja niiltä tiimoilta olen päättänyt blogin kirjoittamista jatkaa, en varmasti huomenna enkä ehkä ensi viikolla mutta jossain vaiheessa kuitenkin, enkä pysty kuvittelemaan sellaista vaihtoehtoa että muina naisina tänne kirjoittelisin kertomatta meitä kohdanneesta  valtavasta menetyksestä.

Joka päivä kuitenkin yritän vaikka se joinain päivinä pelkäksi yritykseksi jääkin, muistaa olla kiitollinen niistä pienistä ja isoista onnenaiheista joita elämä suruista ja menetyksistä huolimatta sisällään pitää,
sillä sitähän se elämä on, hymyä ja kyyneleitä vaihtelevin suhtein ja välillä on hymyiltävä kyyneltenkin läpi.

Hirmuisen vaikea aihe kirjoittaa, tää on niitä hetkiä milloin kaikki mitä sanoo kuulostaa tosi vähäiseltä, liitän tähän kuitenkin vielä toisaalle kirjoittamani tekstin, hieman on jo helpottanut mutta kuten tuossakin totean, pienistä sirpaleista tätä  mun ja tytön elämää ja arkea ilman miestä ja isiä on alettu rakentaa ja rakennetaan vielä pitkään;

 Eilen itkettiin sen kaiken muun itkun lisäksi sitä etten saanut lasitölkkiä auki ja tyttö sanoi että revi äiti siitä ettei me saada edes yhtä hillopurkkia auki ilman iskää, tänään menin ihan tolaltani kun tajusin pyykkikonetta tyhjentäessäni että ensimmäistä kertaa melkein viiteentoista vuoteen koneessa ei ollut yhden ainutta miehen vaatetta, itketti jopa se ettei ei ihan ruutuun osunutta parkkeerausta kukaan ollut moittimassa.
Hillopurkki suostui kyllä aukeamaan parin kanteen suunnatun puukoniskun säikäyttämänä ja ainahan mä voin miehen vaatteita koneeseen heitellä jos niiden puuttuminen pyykin joukosta vaivaa, niin moneen kertaan on mun parkkeeraustaidoistakin keskusteltu ettei tee tiukkaakaan mielikuvitella mitä olis ei ihan ruutuun osuneesta parkkeerauksesta tuumattu vaan kun näinkin pikkuriikkisissä asioissa jo huomaa rakkaan jälkeensä jättämän valtavan aukon meidän elämässä, puhumattakaan niistä isoista, niin aika perhanan pienistä sirpaleista sitä tytön ja mun arkea ilman H:a saa alkaa kokoon kursia.
Ihan järjetön ikävä!

Tiedän, ihan omasta kokemuksesta, että tähän on vaikea sanoa mitään eikä sun tarttekaan, halusin kuitenkin tästä kertoa ja kirjoittaa.